Suomen Ilmailumuseon valokuva-, arkisto- ja kirjastoaineistoista vastannut amanuenssi Tapio Juutinen on tullut vuosien mittaan tutuksi suurelle joukolle asiakkaita ja vapaaehtoisia museon tapahtumien, kuten kirjallisuuspäivän, ja asiantuntijapalvelujen, kuten tietopalvelun ja vapaaehtoisten ohjaamisen parista. Pidetty hahmo siirtyi nyt lähes kolmentoistavuoden urakan jälkeen Helsingin kaupunginmuseon kuvatutkijaksi. Työpäivät olivat loppuun saakka täyteen buukattuja, mutta onneksi Tapsalta löytyi kolmanneksi viimeisenä päivänä puolituntinen haastattelua varten!   

Keltanokka ja sen kaverit

Vuosi oli siis 2011 Tapsan aloittaessa Ilmailumuseolla määräaikaisen digitoijan tehtävässä. Millainen henkilö filosofian maisteri Tapio Juutinen mahtoi olla uran alkutaipaleella?

– Olin aika keltanokka, mitä tulee ilmailuun tai ilmailuhistoriaan! Olin vastikään valmistunut Jyväskylän yliopistosta Suomen historian oppiaineesta, taskussa myös aineopettajan paperit. Löytyi kyllä orastava mielenkiinto tekniikkaa kohtaan, ja ihmisen ja tekniikan välinen suhde kiinnosti. Olin jo aiemmin tehnyt museoalan määräaikaisuuksia, kun Ilmailumuseolla avautui määräaikainen digitoijan vakanssi. Pääsin sisälle aihepiiriin Börje Hielmin (1927–2004) kuvakokoelman kautta.

Lentokapteeni Hielmin kokoelma olikin varmasti oivallinen johdattaja ilmailun ja ilmailuhistorian pariin. Hänet tunnetaan myös niin sanotusti tiskin takaa – museonhoitaja ”Böke” oli Ilmailumuseon ensimmäinen palkattu päätoiminen työntekijä. Entä keitä olivat alkuaikojesi työntekijät ja vapaaehtoiset?

– Muistan tietenkin edesmenneen kollegani Sten-Olof Niemisen eli Stenkun, josta muutkin pidempään museon piirissä olleet muistavat monta herkullista tarinaa. Hän oli teräväkielinen, huumorintajuinen ja sydämellinen museoassistentti. Työt tässä talossa alkoivat avokonttorissa Stenkun kanssa.

– Meitä tuli samassa ”saapumiserässä” varmaan puolenkymmentä henkilöä, nykyisistä ainakin Valeri (Saltikoff), Henkka (Henri Äijälä) ja Tiia (Fynes). Heidän kanssaan ollaan samaa museosukupolvea, ja ollaan koettu samoja juttuja, vasta- ja myötämäkiä, ja unelmoitu ja ahdistuttu vuoron perään!

– Vapaaehtoisia arkistopuolelle tuli systemaattisesti vuodesta 2012 lähtien. Sanottakoon, että työ tekijäänsä opettaa. Kysymyksiin piti vaan sitten löytää vastaus, yleensä soveltaen olemassa olevia käytäntöjä tai keksien ihan uusia ratkaisuja.

Arkistoryhmän toiminnasta voi lukea museon blogista.

– Huumorintajuisten ja samalla osaavien ihmisten kanssa ollut kiva työskennellä. Materiaali- ja kokoelmahallintahaasteita olisi riittänyt kyllä kahdenkin alan asiantuntijan työuran tarpeiksi – ei ole tekeminen kesken loppunut.

Nykydokumentoinnin asiantuntija ja edistäjä

Tapsa tunnetaan museopiireissä paitsi valokuvatutkimuksen taitajana, myös työstään nykydokumentoinnin parissa. TAKO-verkostossa eli ammatillisten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkostossa hän toimi viestinnän, liikenteen ja matkailun poolin puheenjohtajana ja ohjausryhmän jäsenenä. Mikä nykydokumentoinnissa on niin herkullista?

– Nykydokumentoinnissa ollaan välittömässä läheisyydessä ilmiöön, kun museo ja kohde ovat välittömässä linkissä. Se toisaalta selkeyttää asetelmaa – saadaan esimerkiksi aineiston käyttöluvat suoraan tallennettavilta henkilöiltä. Nykydokumentointi on todella mielenkiintoinen osa nykyaikaista museotyötä.

– Nykyajan ilmiöiden tallentamiseen liittyvät hetket ovat tarjonneet monenlaista kokemusta, joka muuten olisi jäänyt väliin. Esimerkiksi Malmi ilmailee -hanke (2015–2016) eli Helsinki-Malmin lentoaseman tallennus tarjosi uusia tuttavuuksia ja uudenlaisia vertaansa vailla olevia hetkiä. Dokumentointia teimme Sonja Leppäsen kanssa.

Monelle Malmin ystävälle – erottelematta ilmailun ja lentokenttäympäristön luonnon ystäviä – Malmin menetys on edelleenkin ylittämätön paikka. Tallennuksen myötä jälkipolville säilyi 1 400 valokuvaa, 25 haastattelua ja satoja sivuja kenttäpäiväkirjoja. Onneksi hyviäkin muistoja jäi.

– Muistan esimerkiksi kesäisen aamun, kun lähdimme vartiolentolaivueen toimipisteestä liikkeelle AB 412 -helikopterilla, tavoitteena sammutuspussin täyttö- ja tyhjennysharjoitus Suomenlinnan merialueella. Saimme harjoituksen onnistuneesti tehtyä sekä myös pintapelastajan laskettua, ja käytiin siinä välissä myös jäätelöt syömässä siellä saarella. Se oli vähän erilainen työpäivä tällaiselle paperinmakuiselle humanistille.

– Nykydokumentointi skaalautuu tarpeen ja kohteen mukaan. Malmin dokumentointi oli suurimmasta päästä – kyseessä oli kokonaisvaltainen lentokentän tallennus. On tullut tehtyä myös pienempää ja spontaanimpaa, ja vapaa-ajallakin on tullut tarvittaessa tartuttua aiheeseen. Ilmailumuseon kollegoiden kanssa tallensimme muun muassa Helsinki-Vantaan lentoaseman porttialueen toimintaa koronan aikana. Se vaati paljon etukäteissuunnittelua, ja oli paljon hygieniaan ja asiakasturvallisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Tapsan kädenjälki

Valokuva on Tapsan intohimo ja työnsarka. Ilmailumuseo liittyi Finna-palveluun vuonna 2017 ja kiitos Tapsan ja hänen kollegojensa sekä arkistovapaaehtoisten, siellä on nyt 10 tuhatta arkistokuvaa, tuhansia esineitä ja lukuisia pienpainatteita. Viimeisimpänä sinne siirtyi, Tapsan toimesta tietenkin, museon kirjastotietokanta.  

– Yksi asia, mihin olen voinut vaikuttaa, on kokoelmien ja ilmailuhistoriallisen tiedon saatavuus. Sanotaan, että olen huono kehumaan itseäni, mutta lähtökohdat ovat nyt paremmat siihen, että ylipäätään Ilmailumuseolta löytyy kokoelmia sekä henkilökunnan että asiakkaiden käyttöön. Etenkin arkistovalokuvien haettavuus on nyt parempi.

Valokuvaamista nuoruusvuosista saakka harrastaneen Tapsan puhe kääntyy helposti valokuvan merkityksellisyyteen.

– Asiakirja- ja printtitieto sisältävät varmennettua ja systemaattista aikalaistietoa, mutta valokuvissa on läsnä tietty inhimillisyys. Valokuvista välittyy merkityksellisiä hetkiä, se on läpileikkaus siitä tietystä hetkestä. Ihmisten olemusta ei koskaan saada täysin vangittua jälkipolville, mutta ehkä valokuvan ja elävän kuvan kautta siihen on se paras mahdollisuus.

Muistoja ja sattumuksia

Tällaisessa lähtöhaastattelussa on kutakuinkin pakko kysyä ihmisiin, tapahtumiin tai työhön liittyneistä sattumuksista. Tapsalle onneksi sanaisen arkun avaaminen ei ole mikään ongelma, kuten hänet tuntevat hyvin tietävät!

–Projektien puitteissa tehdyt saavutukset tulee raportoitua, mutta muistorikkaimpia ovat usein äkkiarvaamatta tulevat hetket. Vaikka kuinka pyritään ohjeistamaan asiakkaita olemaan yhteyksissä etukäteen, niin kyllä on tullut vastaan henkilöitä, jotka kantavat isänsä tai isoisänsä puista lentokonepotkuria tuohon tiskille, tai tulevat Alepan muovikassien kanssa kokoelmatiimiä haeskelemaan. Kyllähän niistäkin hetkistä on moni mielenkiintoinen keskustelu avautunut…

Aivan lähimeneisyydestä löytyy yksi varmasti lähtemätön muisto.

– Väinö Bremerin alkuperäisen lupakirjan löytyminen Helsingin kantakaupungin kerrostalon häkkivarastosta. Oli kyllä muistorikas hetki, kun sen löytänyt henkilö toi sen tähän minun ja (esineamanuenssi) Eijan silmien alle. Elämä on ihmeellistä ja se välittyy myös tässä työssä.

– Monet aineistot liittyvät edesmenneiden henkilöiden elämään. Olemme pystyneet myös luomaan merkityksiä esimerkiksi perikunnille ja jopa auttamaan surutyössä, kun on voitu käydä yhdessä läpi henkilön uraa ja elämää. Museotyöllä on vahva inhimillinen merkitys.

Loppukevennyskin löytyy kuin aivan itsestään, ennen kuin sekä haastateltava että haastattelija täysin herkistyvät!

– Muistorikkaita tapauksia ovat tietysti myös museon omat tapahtumat. Lapsiperhetapahtumista tulee mieleen esimerkiksi vuosittainen Lastenpäivä, johon liittyy ehkäpä sellainen ennakoimattomuus. Monena vuonna olen päivystänyt museon pihalla Cessnan luona… ja vajaa kymmenen vuotta sitten museo oli ottanut käyttöön saippuakuplakoneen leikkipaikan viereen. Näin kaksi alakouluikäistä veljestä paneutuneena koneen äärelle, ja yhtäkkiä välähti, että isoveli pissaa saippuakuplakoneeseen. Ennen kuin ehdin tekemään mitään asialle tai avaamaan suutani, myös pikkuveli alkoi suorittaa mallin mukaan samaa toimenpidettä. Samalla kun he näkivät jääneensä kiinni tilanteesta, osallistui veljesten pikkusiskokin aktiivisesti heidän karkottamiseensa laitteen ääreltä. Juoksin nopeasti irrottamaan laitteen verkkovirrasta… Onneksi tapahtumaturvallisuus tai -mukavuus ei vaarantunut.

Loppusanat

– Lähden kiitollisena tilaisuudesta, jonka aikoinaan sain Ilmailumuseolta. Annettiin mahdollisuus syöksyä näinkin syvälle erikoismuseotyön syövereihin ja tehdä työtä näin mukavien ja osaavien kollegojen kanssa. Olen myöskin otettu kaikista mielenkiintoisista kontakteista mitä tulee kokoelmiin ja tapahtumiin. Ilmailumuseo on jättänyt vahvan jäljen ammatilliseen identiteettiin.

– Nyt suuntaan tuulenhalkojani kohti uusia haasteita. Jatkan edelleen vantaalaisena ja ilmailuskenessä enemmän tai vähemmän mukanaolo jatkuu perhepiirinkin harrastusten parissa. Tällä hetkellä bonuslapsi osallistuu Malmin ilmapartion toimintaan ja käy museolla. Muutenkin varmaan tässä Aviapoliksen tuntumassa hengaillaan!

– Totta kai lähden myös haikeana, sillä ei tällaista porukkaa ja projektia ole helppo jättää. Seuraan kyllä mielenkiinnolla Uusi Ilmailumuseo -projektia ja sen vaiheita.

Kaikenlaista tulee varmasti mieleen tulevina viikkoina, tuumi Tapsa haastattelun lopuksi, ja fiilikset on varmasti samat meillä museolle jääneillä, niin kollegoilla, vapaaehtoisilla kuin myös asiakkailla. Asiaankuuluvat kiitokset ja onnea tulevaan!