Ilmailuhistoriallinen näyttely Helsinki-Vantaalle

Suomen Ilmailumuseon 50-vuotiaan ilmailuhistoriallisen näyttely- ja museotoiminnan juhlavuonna luomme katsauksen menneeseen ja suuntaamme kohti tulevaa. Seitsenosaisessa blogisarjassa näkemyksiään avaavat sekä pitkän linjan yhdistysaktiivit että ammatillisen museotoiminnan vastuunkantajat. Ensimmäinen osa julkaistiin 8.7., ja sen voi lukea Ilmailumuseon uutisblogista. Sarjan neljä ensimmäistä osaa julkaistaan heinäkuussa perjantaisin ja loput kolme osaa elokuun puolivälin jälkeen perjantaisin. 

Blogisarjan toisessa osassa Janne Pauni ja Janne Salonen kokoavat yhteen ensimmäisen ilmailuhistoriallisen näyttelyn perustamisvaiheita ja yhdistystoiminnan kehittymistä.

Ensimmäinen pysyvä näyttely

Ajatus ilmailumuseosta oli kypsynyt pitkään. Pysyvä ilmailuhistoriallinen näyttely Helsingin lentoasemalla päästiin avaamaan vain kaksi ja puoli vuotta hanketta ajaneen Ilmailumuseoyhdistys ry:n perustamisen jälkeen kesällä 1972. Oli onnea, verkostoitunutta väkeä ja tarmokasta talkootyötä.

Vuoden 1970 kuluessa todettiin, että Helsinki-Vantaan lentoaseman upouuden terminaalin sivutiloista löytyy käyttöä vailla oleva yhdyskäytävä lentoaseman maanalaisiin suojatiloihin. Museon puuhahenkilöillä oli yhteistyökykyä ja suhteita. Silloinen Tie- ja vesirakennuslaitos suostui tammikuussa 1971 kunnostamaan tarjolla olevan tilan museotarkoitukseen sopivaksi. ”Käytävä” luovutettiin museokäyttöön saman vuoden lopussa. Museonäyttelylle saatiin lentoaseman pohjakerrokseen liittyvään alapysäköintialueeseen rajautuvaa aidattua ulkotilaa 320 m² ja sisätilaa 400 m².

Esineiden kartoittaminen järjestäytyy

Rinnan näyttelytilan kunnostamisen kanssa tarvittiin vielä paljon museotyötä näyttelyesineistön kartoittamiseen ja näyttelyn rakentamiseen. Aluksi yhdistys lisäksi organisoi toimintansa ja loi samalla myös vapaaehtoisen museo-organisaation. Tuli näyttelytoimikunta ja ilmailun eri alojen museosihteeristö, joka kokosi tietoa esineistä ja valmisteli niitä esittelykuntoon.

Museon ulkotilaan sijoitettiin rahakeräyksen turvin hankittu Suomen ilmailun 1930-luvun ”jalokiviin” kuuluva Väinö Bremerin kaukolentoihin käyttämä Junkers Junior, joka oli vaarassa päätyä ulkomaille. Myöhemmin kone tuli tutuksi lentomatkustajille lentoaseman lähtöhallin passintarkastuspisteen yläpuolella. Ilmavoimien suihkukonekauden alkuvaiheita tuli edustamaan de Havilland Vampire Trainer ja yliäänilentämistä vähän aikaisemmin käytöstä poistunut Folland Gnat. Näitä täydentämään saatiin Imatran Voiman käytössä ollut Suomen ensimmäinen helikopteri Bell 47 sekä kotimaisen purjelentokonerakentamisen merkkisaavutuksiin kuuluva Cumulus-lentokerhon PIK-5. Ulkotiloissa oli lisäksi lentoasemapaloauto.

Näyttelytilan ehdoilla

Museonäyttelyn sisätila oli mitoiltaan kapea 4,2 m x 125 m käytävä. Tämä esti kokonaisten lentokoneiden asettamisen näytteille. Sisään saatiin lentokoneiden runkoja: Vesivehmaalta tuodut 1920-luvun alun heikkomoottorikone Adaridi, kotimainen VL Sääski sekä sotalentäjien koulutuksessa merkittävä VL Pyry, joka tuli Yleisradion lavasteista. Näitä täydensi Kokkola-veljesten rakentama autogiro. Näyttelykäytävän loppuun tehtiin myös työtilana käytettävä erikoisnäyttelyalue, pieni kokoushuone ja arkisto. Lentoaseman terminaalin alakerrasta museo sai varasto- ja työtilan, jossa rakennettiin näyttelykalusteita ja myöhemmin kunnostettiin museoesineitä, kuten Herttoniemestä tuotua Valmet Vihurin ohjaamo-osaa (ehostaminen varastossa ei kuitenkaan edistynyt, työskentelyolosuhteet olivat heikot). Lentoyhtiö Finnair antoi tilojaan tilapäisesti käyttöön kunnostusprojekteihin, esimerkiksi lentokoneiden maalaamiseen.

Varsinainen näyttely perustui pienesineistöön ja ilmailutietokirjailijana myöhemmin tunnetuksi tulleen Kalevi Keskisen kokoamiin valokuviin, joita oli noin 1 000. Käytävän seiniä kiersi kiskotus, johon ripustettiin siirrettävät, kangasverhotut lastulevytaulut, joille pohjustetut isokokoiset kuvat ja niitä selventävä tekstitys kiinnitettiin. Pienimmät esineet sijoitettiin pöydille kattoikkunamallisiin pleksikupuihin. Näin koko ilmailun kirjo varhaisilmailusta sotilasilmailuun, liikenneilmailuun, yleisilmailuun, purjelentoon, laskuvarjo- ja lennokkiurheiluun sekä mallaukseen voitiin esitellä. Näytteille saatavissa olevan materiaalin pääpaino muotoutui sotilasilmailuun. Finnairin osastoa hallitsi Katajanokan lentosataman pienoismalli, mutta muuten se oli Finnairin mainososaston rakentama. Moottorit, aseet, radiot ja puvusto täydensivät näyttelykokonaisuutta, pienoismalleja ja lennokkeja unohtamatta.

Talkoopäiväksi lauantai

Näyttely rakentui talkootyönä. Koska suuri osa väestä oli arkisin työelämässä, kokoontumispäiväksi muotoutui lauantai. Tällöin muutaman tunnin aikana näyttelyä pystytettiin yleensä sen mukaan, mitä materiaalia kunkin alan sihteeri oli paikalle toimittanut. Näyttelytoimikuntaa veti entinen sotalentäjä ja Finnairin Caravelle-kippari Veikko Härmälä, joka toimi sitten käytännössä museon johtajana ja välillä myös museoyhdistyksen puheenjohtajana. Visuaalista silmää oli museon arkkitehtinä toimineella Yrjö Kilpeläisellä.

Kaikkiaan talkooporukkaa oli säännöllisesti viidestä kymmeneen henkeä, lisäksi kunnostusprojekteissa omat ryhmänsä. Aktiivisesti mukana jatkoivat yhdistyksen perustamisvaiheen puuhamies Pentti Nurminen, Juhani Pauni, eri tehtävissä pitkään vaikuttanut Leo Falin ja teknistä toimikuntaa vetänyt lentokoneinsinööri Åke Lundin sekä muun muassa Lasse Vaismaa. Myös nuorempaa polvea oli mukana. Lentoyhtiöiden kautta saatiin töihin vapaaehtoisväkeä ja useampi ilmailukerho oli eri tavoin mukana.

Avajaisista arkeen

Pysyvä näyttely avattiin juhlavasti 12.6.1972. Avajaisissa puhuivat kenraali Artola sekä Vantaan kauppalan edustaja. Avaussanat lausui Ilmailuhallituksen pääjohtaja Kaarlo J.  Temmes. Paikalla olivat sisäministeri Martti Viitanen ja ilmavoimista komentaja, kenraali Salmela. Vuonna 1977 nimi vaihtui: pysyvä ilmailuhistoriallinen näyttely muuttui museoviranomaisten toivomuksesta. Nyt sitä kutsuttiin ilmailumuseoksi.

Arjen palattua työ jatkui. Talven tullen näyttelytila osoittautui jääkylmäksi, kunnes lämmitystä saatiin parannettua. Talkooporukka jatkoi lauantaikokoontumisia, materiaalia tuli jatkuvasti lisää ja sitä luetteloitiin, kunnostettiin, arkistoitiin ja varastoitiin. Erikoisnäyttelyt toivat vaihtelua. Niiden teemoja olivat: Yhteistyötä avaruudessa, Väinö Bremer, Taitolentoa Suomessa, Malmi 40 vuotta, Finnair 50 vuotta – ilmailufilateliaa ja Vallilan lennokkikerho. Omilla osastoilla ja mainostaen osallistuttiin ilmailu- ja messutapahtumiin. Talkooväki alkoi vaihtua, mutta lauantaitalkoot – ajan myötä myös lauantaikerhoksi kutsuttuna – jatkuivat edelleen. Museotoiminnassa koneiden entisöintityön ympärille syntyi vähitellen ryhmä, jonka elinvoima on säilynyt pidempään.

Yhdistystoiminta suuntaa ilmailumuseon rakentamiseen

Ilmailumuseoyhdistyksen yhdistystoiminta jatkui museon ylläpitämisen rinnalla. Väinö Sahari toimi alkuvuosina pitkään puheenjohtajana. Hallitus kokoontui säännöllisesti, ensin Ilmavoimien Esikunnassa Munkkiniemessä, sitten Finnairin pääkonttorilla Mannerheimintiellä ja Helsingin Osuuskaupan tiloissa – kuuluihan hallituksen jäsen Mikko Linkola osuusliikkeen johtoportaaseen. Jäsenmäärän kehitys ei hyvän alun jälkeen vastannut odotuksia. 1976 päätettiin jäsenistön aktivoimiseksi aloittaa julkaisutoiminta ja julkaista ”Ilmailumuseoyhdistyksen tiedote” -jäsenlehteä. Juhani Pauni oli ensimmäinen päätoimittaja, sitten seurasivat Ossi Anttonen, Lasse Vaismaa, Leo Falin ja lopulta alkoi Börje Hielmin 2000-luvulle jatkunut 17-vuotinen kausi. Iskevämpi nimi ”Feeniks” tuli käyttöön lehden ulkoasua kohennettaessa 1991.

Suomeen oli saatu ilmailumuseo, joka oli kuitenkin tilasyistä johtuen lähinnä museon alku, joskin hyvä sellainen. Tuo museo oli hankalasti löydettävissä, ja kävijämäärä kasvoi vain maltillisesti. Museotoiminnan kehittäminen ja edistäminen oli nyt kuitenkin mahdollista ja lisäksi museoharrastajien käytössä oli omat tilat. Oli siis edellytykset lähteä suunnittelemaan ja rakentamaan varsinaista ilmailumuseota.

Seuraava blogikirjoitus käsittelee yhdistystoiminnan suurhanketta, museorakennuksen pystyttämistä.

Artikkelikuva: VL Sääski käytävänäyttelyssä. Sääsken entisöinti lähti hitaasti käyntiin, ja valmistui vasta museon muutettua uusiin tiloihin. Sääski on suomalainen koulukone ja ensimmäinen Suomessa suunniteltu sarjavalmisteinen lentokone. Ilmavoimilla oli käytössä 34 Sääskeä 1920-40 -luvuilla.
Kuva: Ilmailumuseoyhdistyksen kokoelma.

Kirjoittajat

Janne Pauni, eversti (evp) oli mukana ilmailumuseon rakennustalkoissa 1970-luvulla ja toimi myös museon valvojana sekä ensimmäisenä arkistonhoitajana. Hän on Ilmailumuseoyhdistyksen edustajana Suomen Ilmailumuseosäätiön hallituksessa vuodesta 2019 alkaen ja Ilmailumuseoyhdistyksen hallituksen jäsen vuodesta 2021 alkaen. Muita tehtäviä: sotalentäjien perinneklubi Pilvenveikkojen puheenjohtaja ja Ilmavoimien Kiltaliiton jäsenlehti Pilven Veikon päätoimittaja.

Janne Salonen on toiminut museolla viikonloppupäivystäjänä ja tuntityöntekijänä 1995–2001. Hän on Ilmailumuseoyhdistys ry:n pääsihteeri 2001–2009, toiminnanjohtaja 2009–2010, puheenjohtaja 2011–, Suomen Ilmailumuseosäätiön hallituksen jäsen ja varapuheenjohtaja 2010–2014, edustajiston jäsen 2015–2017 sekä 2019–. Museon vt. johtaja 28.1. –30.4.2011. Erityisenä kiinnostuksen kohteena MiG-21 koneet ja tekniikka Suomessa. Lahden Ilmasillan hallituksen jäsen 2018–, puheenjohtaja 2019–. VL Myrsky entisöintiprojektin projektijohtaja, Caravelle-projektin projekti johtaja. Östergötlands Flyghistoriska Sällskap – ÖFS (Flygvapenmuseum vänner) ja Svensk Flyghistorisk Förening SFF jäsen.