Toisen maailmansodan ajoilta on jälkipolville tallentunut tai jäänyt kuljeskelemaan runsaasti erityyppisiä sotatoimialueella syntyneitä henkilökohtaisia esineitä joiden merkittävyys syntyy ainoastaan taustalla olleeseen historialliseen kontekstiin peilatessa. Jatkosodan asemasotavaiheen aikana syntyi korsujen nurkissa tuhansia ja taas tuhansia puhdetöitä, enemmän tai vähemmän hienoja kiteymiä taistelujen välissä vietetystä vapaa-ajasta.

Lentolaivue 24:ssa lentäneen vääpeli Martti Timo Immosen (24.8.1918-3.1.1990) ”sotakeppi”  on esimerkki ilmavoimien piirissä tapahtuneesta korsuajanvietteestä. Puhdetyön lahjoitti toukokuussa 2016 museon kokoelmiin sotalentäjän veljenpoika Jarmo Immonen. Ennestään museon kokoelmissa ovat Immosen lentopäiväkirjat sekä laaja valokuva-aineisto joka kattaa uran niin siviili- kuin sotilasilmailussa.

Kuvat: Martti Immosen henkilöarkisto ja SA-kuva

Lentolaivue 24:n vaiheista asemasodan aikana

Lentolaivue 24:n ohjaajia Kontupohjassa talvella 1941-1942. Neljäs vasemmalta luutnantti Hans ”Hasse” Wind, oikealla kersantti Martti Immonen.

”Kaartinlaivueeksikin” sotamenestyksensä takia kutsuttu Lentolaivue 24 oli vastaanottanut huhtikuussa 1940 uudeksi kalustokseen Brewster Model 239 -hävittäjät, jotka oli jaettu neljään lentueeseen. Jatkosodan alkaessa laivueen tukikohtina toimivat Vesivehmaa, Selänpää ja heinäkuusta 1941 alkaen Rantasalmi, tehtävänä suojata luovutettuja alueita takaisinvaltaavaa Karjalan Armeijaa. Hyökkäyksen edelleen edetessä laivue siirtyi Lunkulan ja Mantsinsaaren kautta Kontupohjaan.

Ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim antoi 6.11.1941 käskyn pysäyttää Maaselän kannakselle suuntautuvan hyökkäyksen tasalle Seesjärvi–Ääninen, mikä aloitti kaksi ja puoli vuotta kestäneen asemasotavaiheen.

Kontupohjasta siirtyivät Lentolaivue 24:n pääosat 14. helmikuuta 1942 Hirvakseen. Syksyn 1942 aikana osa laivueesta siirtyi Karjalan Kannakselle: Römpötin kautta Suulajärvelle, johon koko laivue siirtyi 21. marraskuuta mennessä.

Laivueelle ja sen eri lentueille määrätyt tehtävät vaihtelivat jatkosodan aikana. Varmaa oli kuitenkin tehokkuus toimissa: vuoden sotimisen jälkeen laivue oli rikkonut – osin Brewster-kaluston ansiosta – 300 ilmavoiton rajan.

Aina ei kuitenkaan toimintaa riittänyt, joko rintamatilanteen tai kelin takia: esimerkiksi Vienan Karjalassa sijainneessa Hirvaksen korpitukikohdassa – josta käsin laivue suojasi maavoimia Maaselän kannaksella – esti kelirikko keväällä 1942 lennot kuukaudeksi miltei kokonaan.

Lentolaivue 24:n taistelulentäjä ja myöhempi hovioikeuden presidentti Heimo Lampi on muistellut itäkarjalassa vietettyjä talvi-iltoja asemasodan aikana:

”Korpilentueemme päivä oli lyhyt. Keskitalvella se kävi vain hätäisesti vilkaisemassa meitä. Muutoin vallitsi pimeys. Lentotoiminta oli näissä olosuhteissa vähäistä. Vain vihollisen yöpommittajat ahkeroivat pitäen uikutuksellaan ja pommiensa vihellyksellä hermomme kireällä. – Ahtaassa korsuparakissamme tapettiin aikaa korttia lyöden. Miltei aina oli jossain nurkassa korttiporukka tuossa tärkeässä hommassa. Siellä ei pelattu mitään sököä vaan helsinkiläispoikamme opettivat meille hienoja maailmanpelejä. Nämä muut taas opettivat helsinkiläispojille, miten justeerilla ja kirveellä tehdään kelopuusta kamiinaan sopivia halkoja.”

Jos lentolaivueiden lentueet oli keskitetty samaan tukikohtaan ei kaikkien lentueiden tarvinnut olla yhtä aikaa hälytyspäivystyksessä. Niinpä luppoaikoina kortinpeluulle, kalastukselle ja riistan pyydystämiselle – silloin kun ei oltu lomilla – jäi hyvin aikaa.

Näistä toimista ei ole juuri jälkiä lentolaivuehistoriikeissa mutta sitäkin enemmän henkilökohtaisissa valokuva-albumeissa.

Puhdetyöt: täsmälääke toimettomuuteen

SA-kuva tammikuulta 1943: ”Välähdyksiä erään komppanian puhdetyöharrastuksista. Vänrikki on saanut pojiltaan syntymäpäivälahjaksi tuohiset kalossit, joilla on sekä kokoa että näköä. Keppi on komppanianpäällikölle annettu joululahja, sekin hienoa kotityötä samoin kuin lipputanko pöydällä.
Tsopina.”

Puhdetöitä alettiin tehdä korsuissa urakalla keväällä 1942, rintamien pysähdyttyä ympäri Karjalaa syksyn hyökkäyskauden jälkeen. Korsuissa näkyi taitavaa pikkunäperrystä: jokaisella suomalaisella sotilaalla oli varusteenaan puukko ja puutyöt tehtiinkin lähes sataprosenttisesti nimenomaisella työkalulla.

Puhdetyöt syntyivät spontaanisti ja auttoivat rentoutumaan toiminnan rintamalohkolla lakattua. Haarukoita, pikkulippaita ja kannuja syntyi joka lähtöön vuosina 1942-1944. Kauha koristettuna vuosiluvulla ja olopaikalla oli mukava vieminen kotiin sukulaisille seuraavalla lomalla. Vaihdossa tekeleistä saatiin usein tupakkaa, kahvia, viinaa – ja joskus maksuksi kelpasi rahakin.

Yksiköiden oma tarve kysyi korsukalustoa – jos tila antoi myöten – tai työkaluja. Luonnonväärät puut käytettiin hyväksi korsun ovenrivoiksi. Tuohon aikaan vielä suurin osa miehistä osasi tehdä kirvesvarren ja parhaat sahanpuutkin.

Materiaaliksi käytettiin puun lisäksi myös muuta saatavilla ollutta valmistusainetta. Erityisen kysyttyä oli lentokonemetalli.

Puhdetöillä oli ainakin aluksi, asemasodan alettua, mielialaan nähden virkistävä ja innostava vaikutus. Myöhemmin on kritisoitu villitystä ja kysytty, olisiko aktiivisuuden suuntaaminen varustelutöihin lisännyt puolustusvalmiutta.

Puhdetyövillitys jatkui eri rintamasuunnilla vahvana aina vetäytymiskauteen, kesään 1944 saakka.

Immosen ”sotakeppi”

Vasemmalla yleiskuva puhdetyöstä, oikealla yksityiskohtakuvia: ”Rata” -hävittäjä, nimikirjaimet ja laivuemerkintä

Sotalentäjä Martti Immosen suvulta tulleesta, puhdetyönä tehdystä, koristellusta kepistä tiedetään sen tekijä sekä taustatekijät, tässä tapauksessa joukko-osasto ja sodanaikaiset sijoitukset hänen lentueellaan. Varmuudella (merkinnöistä päätellen) on keppi veistetty vuosien 1941-1943 välillä, ehkä juuri Hirvaksen tapaisessa korpitukikohdassa korsun nurkassa. Nimitettäköön keppiä syntyajankohdan mukaan ”sotakepiksi”!

Noin 85 cm pitkä keppi on veistetty  luonnonväärästä männynvarresta tai –oksasta. Kädensija on koristeltu lintuaiheella ja sen alta löytyvät veistettynä nimikirjaimet ”MI” ja ”Llv-24”.

Keppi on koristeltu hävittäjien figuureilla. Muoto voisi täsmätä venäläiseen Polikarpov I-16 ”Rata” –hävittäjään joka oli Suomen ilmavoimien vastus talvi- ja jatkosodassa, myös asemasotavaiheen aikana. Tiettävästi Immonen ei pudottanut yhtään ”Rataa” alas Karjalan taivaalta.

Kepin pää on vahvistettu 20-millisellä tykin ammuksen hylsyllä. Immonen poistui lentolaivue 24:sta tammikuussa 1943 ennen kuin tykeillä varustetut Messerschmitt-hävittäjät tulivat laivueelle. Aiemmin käytetyissä Brewstereissa oli pääaseistuksena 12,7 millimetrinen Browning-konekivääri. Tykin hylsy on luultavasti siis venäläinen tai peräisin suomalaisesta ilmatorjuntatykistä.

Immosen tekemän kepin tapaisia puhdetöitä näkyy Puolustusvoimien SA-kuvissa runsaastikin niin rivimiehillä kuin rykmentinkomentajillakin. Etenkin korpimaisemissa näyttää käteen sattuneen komentajien kävellen tekemillä tarkastusmatkoilla joku taitavammin veistetty puunkarahka, usein alaisten lahjoittama. TK-kuvaajille – hehän historiaa ja habitusta tallensivat – kukaties haluttiin antaa kuva välittömästä rintamameiningistä ilman turhia muodollisuuksia.

Ilmavoimissa lahjoitettiin lentäjätoverille hienosti veistettyjä keppejä ainakin 100:n sotalennon kunniaksi. Tiedetään niihin merkityn lentuekohtaisesti myös yhteisiä ilmavoittoja viiltoina kepin varteen.

Oliko Immosen tekemä keppi lahja omaiselle vai henkilökohtaiseksi tarkoitettu sotamuisto? Oliko siihen tarkoitus merkitä myöhempiä ilmavoittoja venäläiskoneista? Vai oliko se laivuetoverien tekemä tervetuliaislahja hänelle syksyllä 1941?

Näihin kysymyksiin emme luultavasti saa koskaan vastausta. Tämän kaltaisilla henkilöhistoriallisesti arvokkailla sotamuistoilla kun tapaa olla huonot kontekstitiedot.

Lentäjäbiografia: Vääpeli Martti Immonen

Kersantti Martti Timo ”Immo” Immonen Lentolaivue 30:n 2. lentueen Fokker D.XXI Wasp -hävittäjän (FR-123) edessä kesällä 1941.

Helsingissä 24. elokuuta 1918 syntynyt Martti Timo Immonen hakeutui Suomen Ilmapuolustusliiton moottorilentokursseille Joroisiin vuonna 1937 ja edelleen Sotaohjaajakurssi 1:lle joulukuussa 1939 talvisodan jo alettua. Immonen sai Suomen Lentomerkin ohjaajalle n:o 691 päivämäärällä 13.7.1941.

Jatkosodan alkaessa hän oli Lentolaivue 30:ssa, kalustonaan Fokker D.XXI –hävittäjät. Kersantti Immonen siirtyi Lentolaivue 24:een 11. elokuuta 1941 ja sai samalla työkaluksi amerikkalaiset Brewsterit. Pian ylikersantiksi ylennettynä hän lensi aluksi lentueessa 2 mutta siirtyi melko nopeasti neljänteen, kapteeni Iikka Törrösen komentamaan neloslentueeseen. Neloslentueen työkentät tässä vaiheessa jatkosotaa olivat Immola, Lunkula, Kontupohja, Hirvas, Römpötti ja Suulajärvi.

Immonen siirtyi T-LLv 17:een 7. tammikuuta 1943 ja edelleen saman vuoden maaliskuussa Lentolaivue 42:een lentämään Blenheim-pommikoneita mm. kuvaustehtävissä. Laivue osallistui Lapin sotaan osana Lentorykmentti 4:ää, joka oli alistettuna Lentoryhmä Sarkolle. Immonen suoritti viimeisen sotalentonsa Lapin sodassa 2. marraskuuta 1944 Syväjärven suunnalla Inarissa.

Sodan jälkeen Immonen toimi työnjohtajana Espoon Kilossa kaapelirullia valmistaneella Velj. Lillqvist Oy:lla. Harrastuksenaan hän oli aktiivisesti mukana Helsingin Ilmailuyhdistyksen purjelentotoiminnassa. Ansiolentolupakirja hänellä oli voimassa 1960-luvulle saakka ja hän kouluttikin uusia kasvoja moottori-ilmailun piiriin.

Asetovereitaan Immonen ei unohtanut, hän oli mm. Lapin Lennoston Lentorykmentti 4:n Kilta ry:n  ainaisjäsen.

Vääpeli Martti Immonen kuoli 3. tammikuuta 1990 Helsingissä.

Lähteet

Vääpeli Martti Timo Immosen henkilöarkisto Suomen Ilmailumuseolla

Kämäräinen, Pekka: Puhdetyösavotta, teoksessa Kun Suomi taisteli, Oy Valitut Palat – Reader’s Digest Ab, Keuruu 1989.

Lampi, Heimo: Hyvästi Sortavala, Kirjapaja, Helsinki 1988.

Stenman, Kari: Kaartinlaivue – Lentolaivue 24 sodassa, KT:mi Kustannusliike Kari Stenman, Hämeenlinna 2011.