Kokoelmiemme helmiä esittelevässä artikkelisarjassa matkaamme tällä kertaa ajassa taakse päin aina toista maailmansotaa edeltävään ajanjaksoon saakka. Amerikkalaisilla Irvin-laskuvarjoilla on pelastautunut 1920-luvulta lähtien arviolta noin 100 000 henkilöä. Otsikkokuvassa näkyvä, Suomen Ilmailumuseon kokoelmissa oleva rintamerkki on myönnetty luutnantti Uuno Mäkelälle vuonna 1934 Irvingin valmistamalla laskuvarjolla tehdystä pelastautumisesta. Mäkelän poistuminen koneesta liittyi VL Tuiskun prototyypillä 29.1.1934 tehtyihin syöksyrajakokeisiin jotka johtivat kohtalokkaan värähtelyilmiön syntyyn koneen rakenteissa.

Artikkeli on julkaistu Feeniks-lehdessä 2/2007. Arkistokuvat ovat Suomen Ilmailumuseon kokoelmista.

Koelentäjä U.E. Mäkelän ilmailu-urasta voit lukea enemmän esimerkiksi Harri Mustosen kirjasta ”Harmon-lentäjät – Suomen ilmailun uranuurtajat” (2015).

Caterpillar -klubi ja Irving Air Chute Company

Leslie Irvin perusti laskuvarjoja valmistavan, Irving Air Chute Company -nimisen, yhtiön Yhdysvalloissa kesäkuussa 1919. Irvin oli ensimmäisten joukossa testannut onnistuneesti laskuvarjohyppyjä vapaapudotuksella huhtikuussa 1919. Hän jatkoi selkärepussa pakattuna kannettavan ja laukaisukahvasta avattavan laskuvarjon kehittämistä.

Yhtiö valmisti ensimmäiset laskuvarjot Yhdysvaltain hallituksen tilauksesta saman vuoden aikana. Laskuvarjojen käytön yleistyessä ne pelastivat useiden amerikkalaisten lentäjien hengen. Pelastuneet lentäjät ehdottivat Irvinille klubin perustamista niille, jotka olivat turvautuneet hengenvaarassa Irvinin yhtiön valmistamaan laskuvarjoon, ja selvinneet hypystä hengissä. Caterpillar -klubi perustettiin vuonna 1922. Klubin tunnukseksi Irvin valitsi silkkiperhosen toukan, koska laskuvarjon kupu ja narut valmistettiin tuolloin silkistä, ja koska toukkakin laskeutuu turvallisesti puunoksalta maahan silkkirihman varassa. Hyppynsä todistettavasti suorittaneille ja jäsenyyttä hakeneille lähetettiin todistus jäsenyydestä ja kultainen, toukkaa esittävä rintamerkki.

Myös muut laskuvarjoja valmistaneet yhtiöt kuten Switlik Parachute Co. ja Pioneer Parachute Co.perustivat Caterpillar -nimisiä klubeja ja alkoivat jakaa hiukan erilaisia todistuksia ja rintamerkkejä. Kyse lienee ollut myös kilpailevien yhtiöiden markkinoinnista ja mainonnasta.

Caterpillar Club Irvingin kautta jäsenyyttä oli vuoteen 1945 mennessä hakenut yli 34 000 hypyn tehnyttä lentäjää. Kokonaislukua kaikista pelkästään Irvinin varjoilla pelastuneista ei ole voitu laskea, mutta nykyisen Irvin Aerospace -yhtiön internetsivujen mukaan arvioidaan määräksi ainakin 100 000 henkilöä. Kyseiset yhtiöt ylläpitävät yhä vanhoja klubien jäsenluetteloita. Suomen Ilmailumuseon kokelmissa oleva rintamerkki on myönnetty luutnantti Uuno Mäkelälle vuonna 1934 Irvingin valmistamalla laskuvarjolla tehdystä pelastautumisesta. Rintamerkki on myös kooltaan toukkamainen, pituutta merkillä on vain 20 millimetriä. Sen lahjoitti museolle 1990-luvulla Mäkelän poika, Seppo Mäkelä.

Caterpillar Club Irving -rintamerkki, joka myönnettiin luutnantti Uuno Mäkelälle vuonna 1934. The badge of Caterpillar Club Irving received by lieutenant Uuno Mäkelä in 1934.

Koelentäjä Uuno Mäkelä ja Tuiskun syöksykoe

VL Tuisku -harjoituskoneen prototyyppi, TU-149 tammikuussa 1934 koelentojen aikana. The prototype of VL Tuisku trainer, TU-149, in January 1934, during test flights.

Uuno Elias Mäkelä syntyi 20.10.1900 Orimattilassa. Mäkelä valmistui Tampereen Teollisuuskoulun konerakennusosastolta vuonna 1924 ja pääsi seuraavana vuonna lentokonemekaanikoksi Uttiin. Ilmavoimien ohjaajakoulutuksen jälkeen hänelle myönnettiin Suomen lentomerkki joulukuussa 1926.

Valtion lentokonetehtaan koelentäjäksi reservin luutnantti Mäkelä siirtyi vuoden 1930 alusta. Hän lensi useiden kotimaisten konetyyppien ensilentoja vuosina 1930-1934, kuten VL E.30 Kotkan, VL Paarman ja VL Tuiskun.

VL Tuiskun prototyypin, TU-149, vakavuuteen ja ohjattavuuteen liittyvät kokeet oli jo suoritettu, kun 29.1.1934 päätettiin suorittaa koneelle kuuluva rajasyöksykoe. Mäkelä kertoo elävästi lennon tapahtumista Joppe Karhusen kirjassa ”Kotkia kuolinsyöksyissä”.

Mäkelä nousi Tuiskulla Santahaminasta ja syöksykokeet hän suoritti meren päällä, Helsingistä itään, ohuen pilviharson yläpuolella. Ensimmäiset kaksi syöksykoetta 300 ja 340 km/h nopeuteen asti sujuivat normaalisti. Kolmatta koetta varten Mäkelä nousi 2100 metriin ja kaatoi Tuiskun yli 70 asteen syöksyyn. Koneen nopeusmittari näytti 350 km/h ja ylikin, kun Mäkelä havaitsi koneen siivissä pientä värinää ja kuuli värinän tasoissa aiheuttamaa ääntä. Hän päätti keskeyttää kokeen ja alkoi varovasti oikaisemaan konetta syöksystä.

Siipien värähtely voimistui kuitenkin äkisti. Mäkelä totesikin jälkeenpäin, Karhusen kirjassa, viileän analyyttisesti: ”En pystynyt tekemään mitään katastrofin estämiseksi, siksi keskityin ilmiön tarkkailemiseen.” Siipiin kehittyi voimakasta värähtelyä, jonka seurauksena oikeasta alasiivestä repeyti irti osa siipisalkoa. Hetkeä myöhemmin molemmat tasot ruhjoutuivat pirstaleiksi. Mäkelän päättäessä jättää koneen oli nopeutta suunnilleen 360 km/h  ja korkeusmittari näytti noin 900 metriä. Yläsiiven keskiosa repesi paikaltaan ja osui mennessään Mäkelää päälakeen, mutta samalla hänelle avautui tilaa poistua hajoavasta koneesta.

Mäkelällä oli vapaan putoamisensa alussa vaikeuksia ylettää laskuvarjon laukaisukahvaan, mutta lopulta hän onnistui siinä. Varjon aukeaminen tuntui kestävän ikuisuuden, mutta viimein se aukesi kokonaan. Mäkelä laskeutui Östersundomin pitäjän, Torstenholmin saaren rannassa kasvavien kuusien latvoihin.

Keploteltuaan itsensä vahingoittumattomana alas puusta hän suuntasi jäälle etsimään Tuiskun jäännöksiä. Koneen osat olivat levinneet lähes kahden kilometrin matkalle. Läheisen talon puhelimella Mäkelä sai yhteyden Ilmavoimien esikuntaan, ja muutaman tunnin kuluttua tutkijalautakunta sekä Ilmavoimien komentaja, eversti Lundqvist saapuivat paikalle. Lundqvist totesi laskuvarjoa puussa katsottuaan, että: ”Näyttää repeytyneen, mutta tehtävänsä se täytti ja hyvin.” Mäkelä meni samana iltana suoraan kotiin, mutta hän kärsi noin kuukauden ajan tasapainohäiriöistä ja muistin heikkenemisestä.

Mäkelä jatkoi menestyksekästä koelentäjän uraansa, ja hän kehitti järjestelmällisiä ja analyyttisia koelentomenetelmiä ensimmäisenä Suomessa. VL Tuiskun pääsuunnittelija Arvo Ylinen tutki ja laski heti onnettomuuden jälkeen siipien rakennelujuuteen vaikuttaneet tekijät. Hän piti jo 28.3.1934 esityksen, jossa perusteli laskelmin värähtelyilmiön syyt ja Tuiskun siipisalon vahvistamistarpeen.

Valtion lentokonetehdas sai luvan uuden Tuiskun prototyypin rakentamiseen ja lopulta niitä rakennettiin Ilmavoimille yhteensä 31 kappaletta.

Valtion lentokonetehtaan koelentäjä, luutnantti Uuno E. Mäkelä ja pääsuunnittelija, diplomi-insinööri Arvo Ylinen VL Tuiskun prototyypin edessä 24. tammikuuta 1934. Test pilot of the State Aircraft Factory, lieutenant Uuno E. Mäkelä and chief designer, M. Sc. (Eng.) Arvo Ylinen in front of the prototype of VL Tuisku, 24th of January 1934.

Lähteet

– Hyvönen, Jaakko: Kohtalokkaat lennot 1918-1939. Tammisaari, 1987.

– Juhola, Aimo E.: Koelentotoiminta 1939-1945. Ilmavoimien historiajulkaisuja IV. Vammala, 2004.

– Karhunen, Joppe: Kotkia kuolinsyöksyissä. Suomalaiset koelentäjät sodan ja rauhan taivaalla. Helsinki, 1968.

– Lentovarikon historia 1918-2000. Ilmavoimien historiasarja, osa V. Lentovarikon Kilta ry, (toim.). Hämeenlinna, 2003.

– www.caterpillarclub.org

– www.irvinaerospace.com (viitattu 31.7.2009)

– www.merkki.com/caterpillarclub.htm (viitattu 31.7.2009)

English abstract

In year 1922 Irving Air Chute Company begin to present Caterpillar Club badges for persons, who had escaped injury or death by using Irving parachutes to jump from unflyable aeroplane. Other parachute makers like Switlik Parachute Co. and Pioneer Parachute Co. presented their own Caterpillar Club badges and membership certificates for saved fliers. The Caterpillar was symbolic of a silk worm and silk thread it spinns. Parachutes in the early days were made of silk.

In the collections of the Finnish Aviation Museum is one such Caterpillar Club Irving badge, received by lieutenant Uuno Mäkelä in 1934. Mäkelä was testpilot for the State Aircraft Factory (Valtion Lentokonetehdas) in Finland. He was conducting divetest of the prototype of VL Tuisku trainer on 29^th of January 1934, when aircraft’s wings disintegrated because of flutter. Mäkelä was able to jump from the plane and landed safely with the parachute. After the accident, aircraft’s chief designer, Arvo Ylinen, calculated the cause of the flutter, and by reinforcing the main wing spar the problem was solved.

Altogether 31 VL Tuisku trainers were constructed for the Finnish Air Force.