Mitä ovat ilmailun kasvun paikat ja oppimisen ympäristöt? Ilmailumuseo osallistuu vuoden 2020 Euroopan Kulttuuriympäristöpäivien Kasvun paikat -teemaviikkoon 7.-13.9. julkaisemalla aiheeseen liittyviä artikkeleita ja muita aineistoja.

Liikennelentäjien osaaminen ja tietotaito liittyvät keskeisesti lentoturvallisuuden kehittymiseen viimeisen sadan vuoden aikana. Keskeisessä osassa on ollut myös koulutukseen hyvin soveltunut, ajantasainen välineistö.

Vantaalla toimiva Finnair Flight Academy on antanut FFS (Full Flight Simulator)-simulaattoreilla koulutusta uudella vuosituhannella tuhansille piloteille Suomessa ja ulkomailla. Myös uusien A350-koneiden tyyppikoulutus kotimaassa mahdollistui, kun vuonna 2017 hankittu konetyypin ohjaamotyötä mallintanut simulaattori hankittiin yhtiön tiloihin.

Mutta kuinka tähän pisteeseen on tultu? Ensi vaiheessa toisen maailmansodan jälkeen osaamista ja kokemuksia ohjaamotyön mallinnuksesta maassa oleviin laitteisiin haettiin laajasti ulkomailta.

Simulaattorit näkyvät moni-ilmeisesti Suomen Ilmailumuseossa. Paitsi elämyskäytössä on aihepiirin tekniikkaa myös museon kokoelmissa tallennettuna jälkipolville, etenkin koskien teknologisen kehityksen alkuvuosikymmeniä ennen digitaalisuuden esiinmarssia.

Museon perusnäyttelyn toisessa hallissa on esillä erilaisia ohjaamoharjoittelulaitteita ja simulaattoreita, joita on käytetty liikennelentäjien koulutukseen eri konetyypeille.

Keksintö, joka muutti lentäjäkoulutusta

Simulaattori on mahdollisimman tarkka kopio ilma-aluksen ohjaamosta, ja sen avulla voi opetella muun muassa eri hallintalaitteiden, mittarien ja kytkimien sijainteja ohjaamossa – ohjaamoprotokollan lisäksi.

Varsinaisessa simulaattorissa hallintalaitteilla ohjataan lentämistä mallintavaa tietokoneohjelmaa ja siten harjoitellaan itse lentämistä. Simulaattoreissa on usein motion-järjestelmä eli hydraulijärjestelmä, joka liikuttelee simulaattoria lentotapahtumien mukaan. Tämä tekee simulaattorin lentotuntumasta entistä todenmukaisempaa.

Ensimmäisen todellisen lentämistä mallintavan analogisen laitteen kehitti amerikkalainen Edward A. Link 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Paineilman avulla liikkunut harjoittelulaitteen runko mukaili lentäjän ohjausliikkeitä. Vuonna 1933 Link lisäsi laitteeseen lentotapahtumiin reagoivat mittarit, jolloin sitä voitiin käyttää mittarilentoharjoituksissa.

Kehityksen myötä myös Yhdysvaltain ilmavoimat osoittivat kiinnostuksensa laitetta kohtaan ja lopulta turvallisen ja edullisen harjoittelumenetelmän tarjonneilla Link -laitteilla kouluttautui satoja tuhansia sotilaslentäjiä.

Liikennelentäjien koulutus Suomessa

Lentämistä mallintaneiden laitteiden käyttö lentoyhtiöiden koulutuksessa yleistyi toisen maailmansodan jälkeen.

Kotimaisen Aero Oy:n (myöhemmin Finnair) koulutuksessa kiinnitettiin erityistä huomiota lentoturvallisuuteen, mittarilentoon ja koneen hallintaan. Harjoituslaitteiden tulo ohjaajakoulutukseen Aero-yhtiössä liittyi Douglas DC-3 -konetyypin hankkimiseen.

Vaikutteita ja hyviä käytäntöjä haettiin tässä vaiheessa ulkomailta. Aeron lentäjät saivat tuntumaa link-laitteisiin Amsterdamin lentojen alettua vuonna 1948. Aikaa harjoitteluun KLM-lentoyhtiön laitteilla jäi, kun kone saapui illalla Amsterdamiin ja lähti vasta seuraavana iltapäivänä.

Maaliskuussa 1950 tilattiin samaiselta hollantilaiselta KLM:lta ANT 18 link trainer yhtiön Topeliuksenkadun tiloihin. Koulutus aloitettiin marraskuussa 1950.

Laitteessa oli DC-3:n perusmittarivarustus ja sillä voitiin harjoitella lähinnä ohjaustekniikan alkeita ja mittarilentoa – sekä tutustua vieraisiin kenttiin. Ajalla kasvanut charter-liikenne toi esiin tarpeen tutustua erikoisolosuhteisiin eri puolella Eurooppaa.

Lentokapteeni Olavi Siirilän vuonna 1954 tekemän arvion mukaan lähestymisen suorittaminen lentoasemille oli huomattavasti parantunut laitteiden myötä eikä ulkomaisilta kentiltä ollut “kuulunut valituksia, etteivät ohjaajamme täyttäisi liikennelentäjille asetettavia vaatimuksia”.

Ensimmäiset link-kouluttajat olivat VHF-radioliikenteen tulon myötä tarpeettomaksi lennoilla jääneitä yhtiön sähköttäjiä, jotka yhdessä huoltohenkilökunnan kanssa kävivät KLM:n tarjoamassa trainer-koulutuksessa.

Link-koulutus tuli heti 1950-luvun alussa pakolliseksi osaksi Aeron liikennelentäjien koulutusta ja perämieskoulutuksessa se limitettiin varsinaisen lentokoulutuksen kanssa. Opettajat matkustivat säännöllisesti eri maiden lentokentille, koulutuksen tason samalla noustua.

Myös laitteistoa päivitettiin koulutuksen vakinaistuttua. Vuonna 1957 yhtiö hankki englannista AT-25 -linktrainerin, jonka mittaristo vastasi muutama vuosi aiemmin konelaivastoon hankitun Convairin mittaritaulua.

Caravelle luo uuden tarpeen koulutusvälineistölle

Museon näyttelystä Convair-liikennekoneen takaa löytyy yksi Aero Oy:n käyttämä link trainer.

Nykyisissä näyttely- ja kokoelmatiedoissa mainitaan laitetta käytetyn vielä McDonnell-Douglas DC-8 -koulutuksessa. Tieto kertoo link trainereiden pitkästä käyttöiästä: Finnairilla oli kaukoliikenteessä DC-8-62CF-koneita vuodesta 1969 alkaen.

Tunnistelaatasta löytyvien merkintöjen mukaan kyseessä on mahdollisesti Aero Oy:n simulaattoriosastolla Castreninkadulla käytetty ja Airtrainers Ltd:lta helmikuussa 1959 tilattu englantilainen AT 50 Jet Flying Trainer, joka otettiin koulutuskäyttöön yhtiössä tammikuussa 1960.

Laitteessa olevan merkinnän mukaan kyseessä on alkujaan versio D4MK2A, joka oli yksi englantilaisen yrityksen lisenssillä muun muassa RAF:lle valmistamista tuotteista.

Aero Oy oli ottamassa vuonna 1960 käyttöön uutta Caravelle-suihkukonetta, jonka konetyyppikoulutukseen tarvittiin kalustoa. Yhtiö oli suorittanut tiedustelu- ja tutustumismatkoja ulkomaille jo aiemmin etsittäessä suihkukonekoulutukseen soveltuvia harjoituslaitteita.

Lopulta yhtiön Link-ryhmän Eero Vesan ja Aatos Vaakanaisen matka Airtrainers Ltd:llä johti toteamukseen kyseisen laitetyypin soveltuvuudesta.

Laitteen hinnaksi sovittiin 500 000 markkaa, sisältäen varaosat ja siirron kuljetuspakkauksessa satamaan. Laitteet asennettiin link-osaston huoneeseen ja varsinaiset yhtiön tarpeiden mukaiset muutostyöt (joihin oltiin saatu lupa valmistajalta) aloitettiin kesäkuussa 1959.

Link traineriin asennettiin Aero Oy:lla IIS-lennonohjausjärjestelmä ja suoritusarvot muutettiin vastaamaan Caravellen arvoja. Työn tekivät käytännössä yhtiön link-osaston työntekijät sekä ulkopuolinen Star-Radio -yritys.

Koulutuskäyttöön SE-traineri otettiin tammikuussa 1960, kuukautta ennen kuin ensimmäinen Caravelle-suihkuliikennekone “Sinilintu” laskeutui Seutulaan.

Suunta varsinaisiin simulaattoreihin

Ohjaamotyöskentelyä mallintaneet laitteet kehittyivät edelleen kaupallisen ilmailun parissa ja lopulta ilma-alustyyppien keskinäisten eroavaisuuksien kasvu loi tarpeen tyyppikohtaisille simulaattoreille.

Jo Caravelle-koneiden hankinnan yhteydessä olivat Aero Oy:n pilotit käyneet aistimassa koulutuslaitteiden uusia tuulia SAS:lla Tukholmassa, jossa tarjolla oli ensimmäinen suomalaisille relevantti konetyyppisimulaattori.

Merkittävänä kehitysaskeleena Aerossa voidaan pitää vuotta 1965, jolloin yhtiö hankki Caravelle-ohjaamoharjoittelulaitteen. Laitetta parannettiin edelleen aina simulaattoritasolle asti. Samana vuonna link-osasto muutti Pyhtäänkorventielle, nykyiselle Vantaalle.

Kyseessä oli yhtiön ensimmäinen ohjaamon rakennetta ja toimintoja jäljitellyt koulutuslaite eli CPT (Cockpit Procedure Trainer). Super Caravelle -laitteen myötä Finnairilla alkoi vuonna 1965 koulutus, jossa ennakolta briefattujen reittilentosimulaatioiden avulla harjoiteltiin kapteenin ja perämiehen keskinäistä ohjaamotyöskentelyä.

Englannissa vuonna 1968 edelleen FBS (Fixed Base Simulator) -laitteeksi muunnettu Super Caravelle -simulaattori oli Finnairin käytössä aina 1980-luvulle asti, minkä jälkeen se myytiin Tanskaan. Sieltä se päätyi Iso-Britanniaan.

Simulaattori ostettiin lahjoitusvaroin takaisin Suomeen 2000-luvun alussa ja maalattiin takaisin Finnairin väreihin. Nykyisin se on esillä Suomen Ilmailumuseon perusnäyttelyssä Convair-liikennekoneen takana.

Museoimiseen on olemassa selkeä syy: Finnairilla laite oli aloittanut uuden aikakauden ohjaajakoulutuksessa. Se soveltui myös muiden Super Caravellen käyttöön ottaneiden yhtiöiden lentokoulutustoimintaan, mikä tarkoitti tietotaidon jakamista tästä eteenpäin Suomesta ulkomaille.

Lähteet

Finnairin asiakirja-arkisto, Suomen Ilmailumuseo

Finnairin simulaattoriosaston historiikki : 1947-1968
Finnair. Simulaattoriosasto ; koonnut Lauri S. Lampi
[Vantaa] : Finnair, simulaattoriosasto, 1998.

Virtuaalisia lentoelämyksiä. Lentosimulaattoreiden käyttö Suomen Ilmailumuseon näyttelykohteina ja elämyspalveluissa. Tekniikan Waiheita 4/13 ; Valeri Saltikoff.

“Ylitse maan ja veen” 1924-1999 : Suomen liikennelentäjäliitto ry:n 50-vuotisjuhlajulkaisu
Suomen liikennelentäjäliitto ; Mikko Uola
[Helsinki] : Suomen liikennelentäjäliitto, 1999.