Tapio Juutinen

Museon tallennusvastuuseen ilmailun valtakunnallisena vastuumuseona on kuulunut alusta lähtien myös harrasteilmailun dokumentointi, lennokkitoiminnan oltua keskeinen osa aihepiiriä niin kokoelmissa, näyttelyissä kuin menneiden vuosien tapahtumissa. Samaan aikaan kun museo on uudisrakennushankkeen kynnyksellä ja päivittämässä näyttelyitään näemme tärkeänä ajantasaistaa tietoa lennokkiharrastuksen nykytilasta ja harrastepaikoista osana pitkää kehitystä.

Lennokkien rakennusta ja lennätystä on harrastettu Suomessa kohta sata vuotta ja muutos on näkynyt merkittävällä tavalla niin tavassa harrastaa, harrastajayhteisössä, harrastuspaikoissa kuin myös valmistustekniikoissa ja -materiaaleissa. Aihepiiri on laaja ja tietoa on valtavasti saatavilla. Museo lähti selvittämään tilannetta yhden kerhon eli vantaalaisen RAKU:n ja kahden harrastuspaikan, Petikon ja Jämijärven, kohdalta syksyllä 2021. Tämä bloggaus käsittelee yksittäistä harrastajaviikonloppua Jämijärven lentopaikalla ja aihetta käsitellään etenkin museon nykydokumentointityön näkökulmasta.

Lennokkitallennusta: miksi, mitä ja kuinka?

Maailmansotien välisenä aikana virinnyt lennokkiharrastus oli omiaan johdattamaan nuorta polvea lentämisen lainalaisuuksiin ja sosiaaliseen toimintaan. Ennen toista maailmansotaa lennokeiden ja konetyyppien tuntemusta pyrittiin kehittämään entistä enemmän ilmapuolustuksen tarpeisiin ja lennokit nähtiinkin aikakaudella ensimmäisenä harrastusasteena ennen liitolentoa ja mahdollisia myöhempiä moottorilentokursseja.

1950-luvulle mennessä lennokkiharrastus oli jo luonut kannuksensa itsenäisenä osana ilmailun lajitoimintaa. Tultaessa kohti nykyaikaa painopiste lennokkien harrastustoiminnassa on siirtynyt rakentamisen kustannuksella itse lennättämisen suuntaan, huolimatta siitä että rakentamista jää kosolti vielä puolivalmisteiden, rakennussarjojen ja radio-ohjattavien pienoismallien kanssa.

Museon esinekokoelmissa on laaja kokoelma eri lennokkiluokkien edustajia aina 1930- ja 1940-luvulta lähtien, sisähalleissa lennätetyistä mikrofilmareista aina radio-ohjattaviin. Eri vuosikymmenien harrastuskulttuurista on jäänyt dokumentaatiota lisäksi erilaisiin julkaisuihin, asiakirjoihin ja haastatteluihin.

Suomalaisten vapaa-ajanvietto ja kuluttamisen tavat ovat kuitenkin kokeneet vahvan muutoksen viime vuosikymmeninä, samalla kun lennokkeja koskevat painetut julkaisut ovat käyneet olemattomiin. Koherentti ja kokoava tieto aihepiiristä on siis paikallaan.

Halusimmekin kysyä: mikä on lennokkiharrastamisen nykytila vuonna 2021, lähes sata vuotta ensimmäisten Suomessa rakennettujen liidokeiden jälkeen?

Museota kiinnostaa yhtä lailla yksittäisten lennokkiharrastajien kokemukset ja tausta – kuin kerhot. Kohteena ovat niin siimalennokeita, RC-koptereita kuin vapaastilentäviä liidokeita harrastavat, sekä vasta-alkajat että pidemmälle ehtineet henkilöt.

Millainen on lennokkiharrastajan vuosi? Mitä lennokkikentältä vaaditaan, mitä sen ylläpito edellyttää ja kuinka harrasteyhteisö toimii? Kuinka EASA- ja muiden määräysten muuttuminen on vaikuttanut harrastustoimintaan?

Taustalla dokumentoinnissa on museoiden yleinen kiinnostus harrastajaryhmiä kohtaan – huolimatta keväästä 2020 lähtien vallinneesta pandemiasta.

Ilmailumuseo toimii ammatillisten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkosto TAKO:ssa, jonka pooli 5 (liikenne-, viestintä- ja matkailualan museot) tallentaa vuosina 2019-21 aihepiirin harrastajaryhmien toimintaa. Tietoa tullaan tallentamaan paitsi jälkipolville myös hyödyntämään museoiden tulevissa näyttelyissä sekä jakamaan ns. avoimena datana museon Finna-hakupalvelussa (https://ilmailumuseo.finna.fi/).

RAKU – paikallinen ja aktiivinen kerho

Kuinka sitten rajata tallennusaluetta? Päätimme suorittaa dokumentointia museon perustyön ohessa omalla porukalla ilman lisäresursseja, mikä vaikutti myös aihevalintaan.

Huolimatta siitä että halusimme pitää laajan näkökulman aihepiiriin oli meidän lopulta valittava yksittäinen toimija lähtökohdaksi. Vantaalla sijaitseva Petikon lennokkikenttä ja sitä ylläpitävä lennokkikerho RAKU olivat luonteva valinta tallennuskohteiksi, yhtenä esimerkkinä pääkaupunkiseudun harrasteyhteisöstä ja nykypäivän yhteisöllisyydestä harrastuksen parissa.

Vuonna 1976 perustettu kerho on ollut jäsenmäärältään 2000-luvulla Suomen suurimpia. Jäsenmäärä oli vuosituhannen alkupuolella noin 200-250:n luokkaa ja on sittemmin asettunut 150:n tienoille, laskun johduttua viime vuosina etupäässä EASA-määräyksien tiukennuksista harrastustoiminnan ehtoihin.

Jäsenmäärän laskuun on johtanut kuitenkin myös harrastuksen yleisen trendin muutos. Nuoret aiheesta kiinnostuneet siirtyvät luontevammin kiinteäsiipisten lennokeiden sijasta droneihin, joilla on mielenkiintoinen käyttöfunktio esim. kuvaamisessa. Balsaheittoliidokkeita tai kumimoottorikoneita ei myydä enää samanlaisia määriä paperikaupoista lapsille ja nuorille kuin aiemmin, nuorempien sukupolvien harrastusten muututtua enemmänkin sähköisiksi ja immateriaalisiksi.

”RAKU ei ole koskaan ollut nuorisokerho”, kommentoivat kerhon aktiivit. Tapahtumapäivien ja kilpailujen vähennyttyä Petikossa on paikan päällä tapahtuvaa lennokkiharrastukseen johdattamista aiempaa vähemmän ja vanhan koulukunnan lennokkikerhotoimintaa (jonka pariin lapsen voisi jättää) ei ole valikoimissa.

”Ilman kenttää ei ole kerhoa”, kuuluu niin ikään sanonta rakulaisten suusta. Monelle syy kuulua RAKU:un on ollut lennätyslupa Petikossa – huolimatta siitä, että jäsenyyteen kuuluu talkoovelvollisuus kentän ylläpito- ja parannustöissä.

Pääkaupungin alueella vapaastilentävien lennokkien lennätyspaikat ovat vähentyneet 2000-luvulle tultaessa ja myös polttomoottorilennokkien lennättäminen on vaikeutunut (muun muassa polttomoottoreista tulevien meluhaittojen vuoksi). Myös lennokkeja koskeva lainsäädäntö on viime vuosina uudistunut – vaikkakaan rekisteröitymispakkoja ja nettitenttejä lukuun ottamatta EASA:n määräysten puitteissa toimiminen ei lopulta aiheuta tavalliselle harrastajalle ylitsepääsemättömiä esteitä.

Perinteistä yhteisöllisyyttä ja vertaistukea toiminnassa ylläpitivät pitkään kerho- ja rakennustilat, joita oli myös RAKU:lla niin Myyrmäessä kuin myöhemmin Malmilla. Tiistait olivat kerhoiltoja ja muutoin harrastajat rakensivat itse valitseminaan ajankohtina. Kerhotilat tarjosivat yhteisesti käytettäviä työkaluja ja paikan maalaukselle, sahaukselle ja hiomiselle – asioita, joita ei voi tehdä kerrostaloboksissa. Kerhotilasta luopuminen johtui muiden tekijöiden ohella vuokran viisinkertaistumisesta. Pääkaupunkiseudulla vastaavat yhteistilat löytyvät ainakin vielä nuorisotyöhön keskittyneeltä Soukan lennokkikerholta.

Isoon kerhoon kuuluminen on haastateltujen aktiivien mukaan harrastuksessa aloittelijalle selvä etu. Isosta joukosta löytyy aina joku samaa aiemmin kokeillut. Lennokkikentällä ja leireillä löytyy vertaistukea ja äkkinäisten tilanteiden sattuessa myös varaosia lennokeihin.

Jämille! RAKU:n syysleiriä tallentamaan

Keväästä 2020 lähtien moni perinteinen harrastusmuoto on kärsinyt Covid-19 -viruksesta. Lennokkiharrastus – etenkin lennätyksen tapahtuessa ulkoilmassa – ei ole onneksi luonteensa puolesta ollut kaikkein herkin harrastus lakkautumaan pandemian aikana. Sattumanvarainen lennokkipaikalla tapahtuva lennättäminen ei ole ruokkinut isojen ihmisjoukkojen kerääntymistä yhteen.

Keväällä 2020 RAKU:n perinteinen kevätleiri jätettiin toteuttamatta, mutta se siirrettiin elokuulle – syysleirin toteuduttua lopulta muutamaa viikkoa myöhemmin! Kerhon vuosikokouksia on pidetty pandemian aikana sekä Teamsissa että kasvotusten. Korona-pandemia on näkynyt harrastuksen piirissä enemmän lennokkeihin käytettävien materiaalien saannin vaikeuksissa kansainvälisellä tasolla.

Olimme yhteydessä kerhoon jo ensimmäisenä pandemiavuonna. Puheenjohtaja Iiro Karesniemi oli antanut vihreää valoa tallennukselle jo elokuussa 2020. Aktiivinen kausi lennokkitoiminnassa kestää pitkälle syksyyn. Toiminta loppuu yleensä kun lennokkikenttien nurmikko menee niin jäiseksi ettei siltä pysty operoimaan, suksikoneita kun harrastajat käyttävät lopulta varsin vähän.

RAKU:n perinteinen kolmipäiväinen syysleiri Jämijärven lentokentällä Satakunnassa on kerännyt vuosittain keskimäärin 10-15 harrastajaa lennättämään koneita rennossa ilmapiirissä. Leiri on haluttu pitää hyväntuulisena matalan kynnyksen paikkana jossa kilpailuhenki on kaukana, oli sitten kyse isoista bensamoottorikoneista tai liidokeista.

Jämijärven lentokentällä niin kiitotie, ravintola, hotelli kuin harrastetila (lennokkien säilyttämiseen ja valmisteluun) mahdollistavat leirin mutkattoman toteuttamisen. Suurin osa vuosittaisista leiriläisistä on useamman kerran kävijöitä, Jämille tulee lähdettyä harrastajien mukaan kerran jos toisenkin.

RAKU:ssa käytetään viestintäkanavina Lennokit.netia ja WhatsAppia. Varapuheenjohtaja Mikko Sairanen oli avannut perinteiseen syysleiriin liittyvän ilmoittautumisen Lennokit.netiin jo kesäkuulla ja tapahtumaviikolle mennessä oli mukaan lupautunut kaikkiaan seitsemän nimimerkkiä – joiden takaa paljastuivat lopulta oikeat ja monesti jo kanssaharrastajille tutut henkilöt.

Vuonna 2020 harrastuksen tallentaminen jäi museon kohdalla tavoitteeksi, johtuen mm. koronatilanteen kehittymisestä mutta myös muun työn viemistä resursseista. Intendentti Matias Laitinen otti uudestaan yhteyttä Iiroon Jämin syysleiriä 2021 edeltäneellä viikolla. Hän toivotti meidät tervetulleeksi, neuvoi hotellimajoituksen suhteen ja muistutti, että jokaisen lennättäjän tulee lunastaa Jämin kenttämaksu. Tämä onnistui kätevimmin Hobby Centerin sivuilta.

Iiro myös jakoi Flickr-tilinsä kautta saman tien aiempina vuosina kuvaamiaan Rakun tapahtumia ja antoi ymmärtää, että otokset olivat museon käytössä. Harrastajien osallistaminen aktiiviseen dokumentointiin täydentää museon suorittamaa nykydokumentointia ja tuo mukaan moniäänisyyttä tallennukseen – kunhan tekijänoikeus- ja henkilötietoasioista päästään yksimielisyyteen.

Saapuminen Jämille

Saavuimme Matiaksen kanssa Jämijärven lentopaikalle perjantai-iltapäivänä kahden jälkeen. Ilmapiiri parkkialueella ja Jämi Areenan edessä oli tunnelmaltaan rauhallinen ja täysi vastakohta edellisille muistikuville, olimmehan käyneet lentokentällä viimeksi vuosia aiemmin lentonäytöksen yhteydessä. Mutta nyt olikin tarkoitus dokumentoida (hypoteettisesti) tyypillistä harrastajaviikonloppua lentokentällä. Lentopaikalla ja hotellin tienoilla liikkui jonkin verran ihmisiä, osa heistä pyöräilijöitä, osa muihin viiteryhmiin kuulunutta porukkaa.

Ensi töiksemme otimme vastaan varaamamme hotellihuoneen Lomahotelli Jämin tiloista. Huoneen ikkuna avautui suoraan 15-kiitotielle päin ja näimmekin heti, että rakulaisten lennokkitoiminta oli jo täydessä käynnissä. Kiitotien edustalla oli neljä harrastajien pakettiautoa, rullausmatka kumipyöräkuljetuksesta kiitotielle oli siis huomattavan lyhyt.

Sää oli puolipilvinen ja lämpötilaa noin kaksitoista astetta. Kun kiitotien vieressä ollut tuulipussikaan ei näyttänyt täyttyvän oli rc-koneiden lennättäminen hyvin mahdollista.

Pian suuntasimmekin hotellihuoneesta kiitotielle ja parkkeerasimme auton pakujen viereen. Meillä oli mukana kaksi järjestelmäkameraa, objektiiveja, gimbaali (iPhoneen), sanelimia – ja nippu tiedotteita ja lupalomakkeita. Aikamoinen paketti hallittavaksi, sen lisäksi että samalla oli syytä tarkkailla kiitotiellä tapahtuvaa toimintaa ja saada olennainen kuvatuksi ja videoiduksi. Tärkeintä olisi saada kaikesta aineistosta (muistiinpanojen ja haastatteluiden pohjalta) suhteellisen koherentti kokonaisuus tallennettavaksi kokoelmiin.

Kiitotiellä

Meitä vastaan tuli heti kättelyssä hyväntuulinen harrastaja, joka kertoi Iiron jo jakaneen tietoa museon tekemästä dokumentoinnista harrastajaryhmälle.

Pakettiauto mahdollisti hänen liikkumisensa ja koneiden kuljettamisen harrastuksen puitteissa. Leirille hän oli tuonut mm. 3D-taitolentokelpoisen RC-lennokin sekä radio-ohjattavan kopterin. Miehellä oli autonsa edessä niin radio-ohjattavia kiinteäsiipisiä kuin helikoptereitakin. Kulkuneuvossa oli varustuksena aurinkopaneeli ja hänen pyrkimyksensä lennokkitoiminnassa on ollut riippumattomuus fossiilisesta energiasta. Miehellä ei ole varsinaisesti ”kotikenttää”. Vaikka Jämijärvi on lempipaikka ei hän ollut jäämässä paikalle koko viikonlopuksi: harrastaja oli lähdössä varhain lauantai-aamuna Selänpäähän RC-kopterileirille.

Suuntasimme muiden harrastajien pariin, samalla havainnoiden lennätystoimintaa. Ilmapiiri tapahtumapaikalla oli seesteinen ja lennätysvuorot sovittiin hyvässä sovussa. Kaikesta päätellen vaikutti siltä, että osallistujat olivat vanhoja tuttuja, edustivathan se samaa seuraa ja pitkälti samaa lennokkilajia, radio-ohjattavia taitolennokkeja.

Kaikki harrastajat kiitotien varrella olivat miehiä ja joko keski-iässä tai sen paremmalla puolella. ”Vanhoja kääkkiä”, kuului haastattelussa aktiivin karrikoitu kuvailu harrastajista. Yhtä kaikki heitä näytti yhdistävän vilpitön mielenkiinto lentämisen lainalaisuuksiin ja tekniikkaan, ennen muuta lennättämisen kautta.

Välillä joku testasi koneensa moottoria ja huusi ”menkää vaan muut, mä ainoastaan käytän”. Kavereiden koneiden toimintaa ja käyntiääntä kommentoitiin ja käynnistämisessä autettiin toista. Leirit edustavat selvästi nykyajan lennokkiharrastamisen yhteisöllisyyttä, foorumi- ja WhatsApp -keskusteluiden ohella. Kun yksi harrastaja ei saa konetta käyntiin tulevat toiset ihmettelemään tilannetta ja auttamaan. Yksi osaa yhtä ja toinen toista asiaa, yleensä joku paikalla olijoista pystyy auttamaan.

Myös kuvaaminen kentällä oli aktiivista ja aineistoa tuntui jäävän kännykkäkameroihin paljon. Puheenjohtaja-Iirolla oli 200-millinen objektiivi, jota hän käytti Canon 5D:n kanssa paljon myös urheilukuvaamisessa. Museon näkökulmasta olikin hyvä tietää, että aineistoa lennätyksestä on potentiaalisesti olemassa paljon!

Radio-ohjaus (RC, Radio Control) on ollut jo pitkään suosituin ja yleisin lennokkien ohjaustapa ja RC-lennokkien valikoima on laaja aina liidokeista sähkö- ja polttomoottoria voimanlähteenä käyttäviin lennokeihin, helikoptereihin tai oikeaa suihkuturbiinia käyttäviin monimutkaisiin jettilennokeihin.

Enemmistö kiitotien laidassa olleista lennokeista toimi bensamoottoreilla, jotka käyttivät nelitahtista pienkonebensaa (johon oli lisättyä muutama prosenttia öljyä). Muutama sähkömoottorillinen lennokkikin oli kuitenkin mukana – ja moni aloittaa RC-harrastuksen nimenomaan sähköllä.  Metanolimoottorit ovat vähentyneet harrastajilla huimasti – ja isot bensamoottorikoneet ovat johtaneet myös koneiden koon kasvuun.

Tekniikka on tuonut myös turvallisuutta: radiotaajuuksien muuttuminen megahertsitaajuuksilta gigaisiksi on johtanut särkymisherkkien antennien poistumiseen koneista ja samalla myös taajuuksien sekoittuminen kahden lennättäjän välillä on muuttunut mahdottomaksi. Vanhat lennokkikenttien laidoilla olevat ”pyykkipoikatolpat” ovatkin ennen pitkää potentiaalista materiaalia museoiden kokoelmiin!

Ilmatilan jakamista: lennokkiharrastajat ja muut

Jämijärven lentopaikka on moottorilento-, experimental-, purjelento-, lennokki- ja hyppyharrastajien yhteinen paikka ja ilmatilan jakamisesta täytyy sopia yhteistyössä, tarvittaessa Notam-ilmoituksilla.

Notameiden lisäksi turvallisuutta lisätään myös liikennealueeseen tehtävillä merkinnöillä. Eräs leiriläisistä oli käynyt perjantaina tekemässä kiitotien laitaan punaisen ruksin ja mietti, josko lauantaina pitäisi käydä tekemässä toinenkin. Joku liitovarjohyppääjä oli käynyt aiemmin päivällä leijailemassa hetken kiitotien päällä, mutta terassilla silloin istuneet rakulaiset olivat ohjeistaneet tätä välttämään ilmatilaa.

Emme alun perin olleet tehneet suunnitelmia muiden kuin rakulaisten tallentamisesta. Sattumanvaraisesti valikoituneena viikonloppuna, sään oltua kohtuullinen, Jämijärvellä oli kuitenkin myös muita lennokkiharrastajia.

Kaksi Porin suunnalta Jämille tullutta droneharrastajaa Matti Uusitalo ja Markku Kienokoski kävivät jututtamassa rakulaisia näiden lennätyspaikalla iltapäivällä. He olivat tuoneet testattavaksi ostamansa DJI Mavic Pro 2 -dronen näyttölaitteen kanssa, haluten testata tätä. Aiemmin he olivat lennättäneet Jämillä ”satunnaisesti”.

Rakulaiset neuvoivat heitä siirtymään kiitotien päähän, jossa oli vapaata ilmatilaa rakulaisten lentotoiminnalta.

Kävimme illemmalla jututtamassa kaksikkoa heidän valkoisen pakunsa ääressä kiitotien 15/33 toisessa päässä. Olosuhteet olivat hyvät ja tuulipussi oli alhaalla, illan oltua jo pimenemässä Jämijärvellä.

Uusitalon ja Kienokosken mukaan Porin suunnalla ei oikein ollut lennättämiseen muita hyviä paikkoja ja heidän olikin tultava Jämille asti. Porin lentokentän varoalue on iso ja esimerkiksi Siikajärvellä vilkas purjelentotoiminta asettaa haasteita dronen lennätykselle.

Drone oli ostettu tällä erää ”heräteostoksena” vapaa-ajan harrastusvälineeksi, mutta miesten suunnitelmissa ei poissuljettu tulevaisuuden yritystoimintaakaan.

Kaverukset olivat käyneet Jämijärvellä lennättämässä myös edellisviikolla. Lentotunteja oli kuitenkin haastatteluhetkellä vielä vähän, alle kymmenen. Dronea voidaan lennättää – poikkeuksena lennokeista – myös näkökentän ulkopuolella mikä mahdollistaa isomman toimintasäteen suhteessa lennättäjään.

Hyvästelimme dronelennättäjät ja lähdimme siirtymään kiitotien laitaa takaisin päin.

Matkalla takaisin päärakennukselle törmäsimme monista arkistokuvista tuttujen rinteiden alla kahteen pitkän linjan hämeenkyröläiseen kumimoottorilennättäjään, Matti Soiniseen ja Allan ”Allu” Pirttijärveen. Pirttijärvi auttoi parhaillaan Soinista Wakefieldin kumimoottorin virittämisessä. Hämeenkyrössäkin on korpikenttä, mutta ystävykset käyvät Jämillä usein.

Soinisen harrastushistoria Jämillä on pitkä myös purjelennon alueella. Soininen lensi C-lupakirjan vuonna 1955 ja hän oli seuraavana vuonna täällä rakennusohjaajakurssilla.  1970-luvun jälkeen hän on keskittynyt purjelentämisen sijaan yksinomaan lennokeihin, myös kilpailutoiminnan saralla. Aiemmin tänä vuonna menehtyneen lentokapteeni ja lennokkilegenda Olavi Lumeksen hän on tuntenut lennokkipiireissä lapsesta asti.

Palasimme kiitotien päästä takaisin hotellille hetkeksi virkistäytymään ja sekä vetämään yhteen siihen mennessä saatua materiaalia. Jämin hotelliravintola tarjosi tarpeellista, maittavaa ravintoa museotyöntekijöille.

Illemmalla kävimme tarkastelemassa Jämin Lennokkiharrastajien tilaa, joka sijaitsee parakkirakennuksessa vastapäätä Jämi Areenaa. Lennokkiharrastajat muuttivat tilaan vuonna 2013, mitä ennen tilassa oli tehty raskashuoltoa – sekä koottu ja huollettu purjekoneita. Tilassa oli valtava määrä erilaisia jetti- ja muita RC-koneita – sekä myös kevyempiä lennokeita, ”tikkukoneita”.  Harrastetilassa oli rento tunnelma ja lattialle oli tehty rata kauko-ohjattaville autoille.

Illan lopullisesti saavuttua lennätettiin yölennokeita, jotka pääsivät oikeuksiinsa vuodenajan ja kiitotien ympäröineen pimeyden johdosta. Yölennokeita oli lennätetty jo aiemmissa RAKU:n tapahtumissa, mutta toiminnassa näytti olevan vielä niin sanottua Pelle Peloton -henkeä ja käsityön sekä kokeilun leima.

Ensi kertaa yölennokkia lennättänyt Juha Rahkonen lämmitteli pienemmällä lennokilla ennen pääohjelmanumeroa. Kerhon varapuheenjohtaja Mikko Sairanen oli tehnyt isommasta lennokista ledeillä ja pyrotekniikalla näyttävän, yötaivaalla loistavan kokonaisuuden.

Sairasen esitys herätti katsojissa ihastusta ja näyttävä öinen show näkyi kauas pimeällä taivaalla.

Lennokkileirillä toiminta jatkui tämän jälkeen yleisen illanvieton parissa. Sauna lämpeni Jämijärven päärakennuksen alakerrassa. Myöhemmin illalla rakulaiset löytyivät (parin pirkanmaalaisen vahvistuksen kanssa) ravintolasta. Juttelimme muun muassa Jämin merkityksestä perinteisenä harrastajapaikkana – ja kuinka ollakaan, koronasta.

Lauantai-aamun tunnelmissa

World Trade Centerin 20-vuotismuistopäivä valkeni Jämillä harmaana ja sumuisena, pientä sateen tihkuakin oli ilmassa. Vielä perjantaina oli vitsailtu, että leirin aamuherätys pyritään tekemään äänekkäimmällä mahdollisella koneella, nyt suunnitelma kuitenkin hautautui.

Tapasimme muutaman lennokkiharrastajan aamiaisella ravintolassa. He odottelivat tiedossa olleen pyöräkisan yhteislähdön toteutumista. Yhteislähtö pyöräkisaan oli yläkiitotieltä klo 10, jonka jälkeen kiitotie avautui jälleen lennokkitoiminnalle. Maali oli Jämi Areenan takana. Mukana oli kaikkiaan noin kaksisataa pyörää. Jo tätä ennen pari lennokkiharrastajista poistui pöydästä ”lataamaan akkuja” ja valmistelemaan koneita Jämin Lennokkiharrastajien kerhotilassa.

Kiitotielle rakulaiset pääsivät lopulta yhdentoista aikoihin. Pilvet olivat todella alhaalla ja Rahkosen Bulldog hävisikin lennätyksen yhteydessä pilviharsoon.

Käytimme tilannetta hyväksemme ja haastattelimme kaksi aktiivirakulaista, puheenjohtaja-Iiron ja varapuheenjohtaja Mikon. Alun perin oli tarkoitus haastatella heidät yksitellen, mutta Mikon oltua ”saatavilla” hänet otettiin heti mukaan. Haastattelusta tulikin keskustelevampaa etenkin lennokkitoiminnan yleisten linjojen ja Rakun osalta.

Lauantaina kiitotiellä oli myös RAKU:n ulkopuolisia lennättäjiä. Timo ja Aurora Koskensalo olivat tulleet Raisiosta lennättämään RC-lennokkeja, muun muassa Vampirea ja jettilennokkia. Perheessä on kokemusta Jämijärvellä ilmailusta jo kolmessa polvessa niin purjelento- kuin lennokkiharrastuksessa. Seuraavana heidän kalenterissaan oli sisälennätyskisa Pietarsaaressa (myöhemmin Ilmailun numerossa 3/2021 ilmestyi Auroran kirjoittama juttu sähköpuhallinmoottorilennokeista ja Vampiresta).

Puoleenpäivään mennessä pilvikorkeus nousi ja olosuhteet siten paranivat. Ravintolassa riitti kävijöitä molempina päivinä ja moni katselikin toimintaa parvekkeelta. Edellisenä päivänä jo tutuksi tullut lennättäminen jatkui, muutaman harrastajan kuitenkin jo vaihtaessa maisemaa, lennokkien autoon pakkaamisen jälkeen.

Viikonloppu Jämijärvellä alkoi olla tässä vaiheessa kohdaltamme ohi. Ennen kiitotieltä lähtöä keskustelimme harrastajien kanssa vielä mahdollisista luovutuksista museon lennokkikokoelmaan, emmehän halua rajoittaa tallennusta pelkästään aineettomaan (immateriaaliseen) kuva-, video- ja päiväkirjamateriaaliin.

Jämijärven lentokentällä unohtuivat hetkeksi niin muu maailma kuin koronatilannekin. Olivat vain innostuneet harrastajat ja mainio, mielenkiintoinen ja ilmatilaa halkonut lennokkitekniikka. Sunnuntaina oli alustavasti luvassa sadetta, joten tallennuksen ajoitus onnistui hyvin.

Näiden lisäksi läsnä oli vähintäänkin taustalla se paljon puhuttu ”Jämin henki”, rentous ja yhdessä tekemisen fiilis. Ennen pääkaupunkiseudulle lähtemistä kävimme vielä vierailemassa lentokentän perinnehuoneessa, jota oli laitettu kuntoon viime vuosina. Tilassa on esitelty monipuolisesti Jämijärven lentokentän historiaa ja eri harrastuslajeja.

Vaikka nyt tallensimmekin etupäässä RC-lennokkiharrastusta toi tapahtumapaikka harrastukseen perspektiiviä, onhan ympäristössä harrastettua lajia eri muodoissaan jo noin 80 vuoden ajan. Perinteet eivät rajoitu yleisesti vain huoneeseen vaan kulttuuri on elävää: historiallisessa miljöössä mennyt ja nykyinen lyövät kättä yhdessä tekemisessä, ravintolapöytäkeskusteluissa ja yhteisten tuttujen ja menneiden aikojen muisteluissa.

Loppusanat

Olimme saaneet otannan noin vuorokaudesta lennokkileirin ja lentopaikan arkea. Lennokkiharrastuksen ollessa hyvin heterogeeninen kattaus lajeja ja harrastajia ei voida puhua edustavasta ja etenkään tarpeeksi laajasta otoksesta koko harrastuskenttää koskien. Saimme kuitenkin testattua nykydokumentoinnin metodeja erääseen ilmailun piirissä toimivaan harrastajakuntaan ja saimme arvokasta kokemusta kenttätöihin liittyvistä haasteista ja tekijöistä.

Huolimatta kohtuullisen hyvästä valmistautumisesta tallennustoimintaan kaikkea ei voi ennakoida ja koimme mm. teknisiä ongelmia kuvauskaluston osalta. Tallennuksen mennessä toiminnan ehdoilla on dokumentoinnissa tehtävä alusta lähtien runsas määrä valintoja niin sovellettavien metodien kuin kuvattavien ja haastateltavien ihmisten välillä.

Erityinen huomio aineistoissa on kohdistettava henkilötietojen tallentamisen ehtoihin, aineistojen tullessa museon kokoelmiin ja lähtökohtaisesti monentyyppiseen käyttöön tulevina vuosikymmeninä. Tallentamisen läpinäkyvyys sen kohteille – ja samaan aikaan museon saamien oikeuksien yksiselitteisyys – on yksi nykydokumentoinnin keskeisistä viestinnällisistä ja kokoelmanhallinnallisista eduista.

Tapio Juutinen

Kirjoittaja on valokuva-, asiakirja- ja julkaisukokoelmista Ilmailumuseossa vastaava amanuenssi.

Suomen Ilmailumuseo jatkaa lennokkiharrastuksen tallennusta myös vuonna 2022 ja kutsuu harrastuspiirejä eri puolella Suomea mukaan dokumentointiin. Lisätietoja osallistumisesta saa museon kokoelmahenkilökunnalta. Museon suorittamasta Petikon lennokkikentän dokumentoinnista syksyllä 2021 lisää myöhemmin.

Kaikki kuvat (jos ei toisin mainittu): Suomen Ilmailumuseo.

Edit 1.12.2021 klo 21:10: Leipätekstiä editoitu koskien perjantai-päivän tapahtumien kuvailua.

Kiitos

RAKU, rakulaiset – ja erityisesti Iiro Karesniemi ja Mikko Sairanen

Kimmo Lehtonen

Lähteet

RAKU

Suomen Ilmailuliiton www-sivut